Saloit' oudon äänen kuulen,
Noin se kuului: "koi, koi, koi!"
Korven laulajaksi luulen,
Mietin: jotain uutta voin
Kuulla — Eipä! korppiraiska
Huutaa vain kun loppuu haaska.
Hurja lintu, tuki suusi,
Katalaa ei kuulla voi!
Kätköön vedä kurjat luusi!
Etkö kuule: suloin soi
Laaksoissamme satakieli,
Siit' on valpas meidän mieli.
Tääll' on laakso, lehto hellä,
Jossa varpunenkin saa
Äänellänsä viserrellä;
Tääll' on maata viljavaa,
Meill' on sievät yrttitarhat,
Niissä kasvaa herkut parhaat.
Miksi haaskalintu tarhaan
Lennät, koetat myllertää,
Pitkät siipes vie sun harhaan,
Kun ei pyrstöä ensinkään,
Jolla voisit ohjaella,
Liikkeitäsi suunnitella.
Nokka luotu raatelulle,
Kukkain tuoksua tunne ei —
Lennä korpeen, hakopuulle,
Sinne kontio jo vei
Naudan, konin puolikkahan,
Lennä sinne nokkimahan!
Kylän lapset naurusuulla
Sua korpeen seurajaa,
He voi pakinaasi kuulla
Kun sa koikut murkkinaa;
Ihailee he nokkaa moista,
Jonk' ei vertaa löydy toista. —
Yrttitarhaa nokallansa
Huuhk' ei raasta kumminkaan,
Metsämiesi, Suomen kansa,
Sitä uhkaa luikullaan:
"Puh!" ja ruunan pirtti heti
Kaunistuksen oivan veti!
Lapsuuteni ajoilta.
IV.
Kerta nälkävuoden rasittaissa
Kansaa Suomen — kansaa armahinta —
Isän kanssa metsän sydänmailla
Samoilimme, löytyi vehkalaakso.
Kuuset reimat kasvoi ympärillä,
Kaiken kaartoi taivas sinillänsä;
Laakso oli oikein rauhan laakso —
Vehkaa poimimma me leiväksiksi.
Siinä seisoissamme nilkkaa myöden
Liejussa, mä lausuin: "Kuule, isä!
Miksi taasen näin on aika huono,
Että elääksensä ihmisparkain
Täytyy käsin käydä luonnottomiin!
Olki, sammal, koivun kuori, pettu,
Peuran jäkälä ja viljan kauhna,
Herneen varsi, moinen vehan juuri,
Nähdä melkein käärmeen kaltahinen,
Karvas, pistäväkin käärmeen lailla,
Polttaa kurkkua kuin tuonen tuli.
Onko joku hyöty Luojallemme
Viljan kohmettuissa pelloillamme;
Huvittaako häntä lasten itku,
Parku, vaivaistenkin valitukset,
Elo tuskallinen, kuolo kurja?! —
Miten hauska elää silloin oisi,
Milloin pellot notkuis viljan alla,
Leipä, vehnäleipä puuttumatta,
Ilman huolta, oisi syövän suussa! Viisi
vuotta lienee aikaa siitä,
Milloin kunnon leipää majassamme,
Oottaa saanee vielä toiset viisi,
Kons' ei kuulu aikain parannusta. — —"
"Ethän", lausui isä, "tuskittele
Vaikka antaa meille ruoskaa Luoja!
Etkö tunne miten hyvää tahtoo
Lapsellensa lempeä vanhus aina,
Vaikka joskus täytyy vitsan kanssa
Karkotella lapsen itsekkyyttä!
Etkö muista, miten hartahasti
Vitsan jälkeen halaan lapsiani!
Ne on oman ruumiin jäseniä,
Heitä rankaisen ja itse kärsin
Kipeimmästi joka iskun, vamman —
Mutta totuus pyrkii valtanansa,
Totuus käskee ruoskaa liikutella."