Sä kantelon kieliä surkeilet,
Tai sormesi heikot ei kestä,
Käärmeen veres kieliä pehmittele,
Saat sormesikin siinä pestä,
Sitt' iske ett' tuikkaelee kipunat,
Kielet värjäelee valon kuin salamat!
Kun vainajat hautojen kattehet luo
Pois, astuvat, luurangot helkkää,
Äl' aattele: soitto jo riittävi tuo! —
Älä liikoja luovasi pelkää!
Jos kuulijaparvesi suuri jo on,
Niin soita ne hurjahan karkelohon!
Kun luurangot riemusta notkuttaa
Polviaan sekä nyökyttää kallot,
Ja taivahan riemuun maailma saa
Sekä tyyntyvi helvetin aallot,
Mä silloinkin huudan: sä kantelo soi,
Ett' aina tää karkelo jatkua voi!
Kerta kostan.
Tuoll' akkunalaudalla kyyhkyinen
Kodin lämpöä kerjäilee,
Mi ikkunaruuduista tihkuilee,
Sen käyttävi lämmökseen;
Vaikka saita, se on avuks' sittenkin —
Ja tiivimmin pää höyhenihin.
Kuin kyyhky mä lämpöä kerjäilen,
Vaan auttajaa vaan ei näy,
Vaikk' kasvoni peittyvät huurteesen,
Jääpuikoiks kyynelet käy;
Mä kömpien ikkunaviereltä pois —
Ken siitä nyt liidellä jäisenä vois!
Valon säde silmähän värjähtää,
Se katsehen huikaisee,
Hyppysoitelma korvaani lennähtää,
Mi huoneessa kaikuelee —
Jos huomaisivat ja heill' pyssyä ois,
Niin varmahan laskisit päiviltä pois.
Mä kaukoa vieläkin tähtäilen
Läpi ilmojen yön halavain,
Hymy katkera jäätyvi huulillein,
Ilosoitto se kaikuvi vain —
Viel' syksy on saapuva teillekin
Kun "kostoa!" kuulette viimeinkin.
Mä kalman henkenä huuhuillen
Sitte hautojen reunoja käyn,
Ja rintanne joutuvat poltteesen,
"Voi!" — huudatte, armo ei näy —
Mä ristien viitahan vaan katoan,
Taas paikalla ilkkumahan palajan.
Eräälle arvostelijalle.