Silmistäni valahtivat kyyneleet ja minä nostin sinut käsivarsilleni.
Suljin sinut syliini ja painoin otsani karkean mekkosi poimuihin.
Ja minusta tuntui kuin olisi jossain ajan kello lyönyt, erottaen ajanjakson edellisestä. Se löi sinulle ja minulle. Ja sinä olit kuitenkin vasta pieni lapsi, joka sopertelit ensimäisiä sanojasi.
Minä nousin ja käännyin isään päin. Näin, että asia hänenkin puoleltaan oli ratkaistu. Huoneen kynnyksellä seisoi johtajatar-diakonissa, eikä hänkään selvityksiä kaivannut. Mitään sanomatta läksimme huoneesta pois, sillä tavanmukaiset kysymykset ja vastaukset olivat tässä tarpeettomat.
Tuosta hetkestä tuli elämämme rajapyykki. Monet muut ovat vähitellen häipyneet tietoisuudestamme, mutta se on aina loistanut vastaamme yhtä kirkkaana muistojemme kätköistä.
3.
Niin se tapahtui. Mutta kesti kauan ennenkuin saimme ottaa sinut mukaamme kotiin, sillä olimme vieraassa maassa, jolla oli omat lakinsa. Odottaessamme asian laillista järjestelyä meidän oli pakko pysyä kärsivällisinä kauankin, ja tämän ajan kestäessä oli aina mahdollista, että jotakin arvaamatonta voisi tapahtua.
Vihdoin isä ei enää voinut aikaansa hukata, hänen täytyi, jos kohta vastahakoisesti, matkustaa kotimaahamme. Minä jäin. Ja olin valmis odottamaan sinua vaikka vuosia, jos sikseen tulisi.
Päivästä päivään elin vain sitä hetkeä varten, jolloin sain sinut nähdä. Sinä tähystelit tuloani ikkunasta ja tallustelit minua vastaan. En tahtonut tavata sinua muitten läsnäollessa, ja siksi vein sinut aina ulos. Pistin yllesi päällystakkisi, jos oli sateista, muuten sait tulla kanssani kävelylle hoitolapuvussasi. Sinä astua tepastelit vieressäni paksut villasukat jalassasi kesähelteestä huolimatta ja punaruutuinen esiliina peittämässä harmaata mekkoasi. Mutta mitäpä minä tamineistasi! Olit silmissäni maailman herttaisin lapsi, ja vieläkin olen varmasti vakuutettu, että todella olitkin. Ja sitäpaitsi, kukapa siinä suurkaupungin vilinässä olisi ennättänyt kiinnittää huomiotaan nuoreen naiseen, joka talutti pientä palleroistaan!
Ne kävelyt olivat minulle elämän puhtainta onnea. Pojan pieni käsi omassani tunsin hänen rajattoman luottamuksensa virtaavan lävitseni ja oman sydämeni sykkivän rakkautta häntä kohtaan. Löytäessäni tyhjän istuimen puistossa nostin hänet syliini ja hän nojasi minuun. Hän istui siinä kuin varmimmassa turvassaan, hän nukkui siihen kuin lintunen pesäänsä. Ja hänen herätessään laulelin hänelle outoja lauluja omalla kielelläni, katsoen hänen ihmetteleviin silmiinsä hänen siinä polvellani kiikkuessaan, rusopintaiset kasvot minuun käännettyinä.
Silloin tunsin, ettei mikään mahti voisi erottaa minua sinusta. Että kaikki äidinvaistoni olivat kasvamassa voimaksi, joka voisi siirtää vuoria sinun tähtesi.