"Ehkä… joskus, Daisy", kuiskasi hän.
Daisy puristautui häntä lähemmä kuiskaten:
"Will, se olisi hartain toivoni."
XXXXVII.
Eräs kutsu.
Kilparadalla oli polttavan kuuma, miltei sietämätön helle, ajatteli nuori tyttö, joka istui lady Bassetin hienoissa ajopeleissä kylmän katkera ilme kauniilla kasvoillaan katsellen ihmisvilinää.
Hän kärsi kovin kuumuudesta, joka tällä kertaa olikin tavallista suurempi Ghawalkhand'issa, jossa sir Reginald perheineen virkatehtäviensä vuoksi — hänet oli nimittäin määrätty nuoren rajah'in neuvonantajaksi — tänä vuonna oleskeli. Lady Basset oli kovin pahoillaan siitä, etteivät he päässeet Simlaan, mutta Muriel Roscoe ei olisi enää milloinkaan sinne tahtonutkaan.
Hänen elämänsä oli nyt niin tyhjää ja ilotonta. Huvit eivät lainkaan häntä viihdyttäneet. Mutta kukaan ei aavistanut, miten yksinäiseksi hän tunsi itsensä. Ei kenkään tiennyt, että hänen sydämensä oli kuoleman sairas, joskin hän oli aina niin tyynen ja levollisen näköinen. Ei sitä tiennyt Bobby Fraserkaan, jolla ylipäänsä oli sangen tarkka huomiokyky. Hän kävi usein Murielin luona, mutta ei suinkaan siksi, että tyttö olisi ollut vilkas ja iloinen. Bobby Fraser oli erittäin reipas nuori mies ja kaikkien suosikki seuraelämässä.
Hän oli juuri tuonut Murielille teetä ja istui nyt jutellen hänen kanssaan. Lady Basset oli hetkiseksi poistunut.
Bobby Fraser kysyi, oliko Muriel lyönyt tennistä. Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Bobby kertoi pelanneensa ja hävinneensä oikein perinpohjin.