"Tiedän senkin", sanoi Nick pyöritellen hänen kättään edestakaisin nähdäkseen, miten rubiinit välähtelivät auringon paisteessa. "Sinä olit kuin pieni arka kaniini, joka pakenee hirveätä petoeläintä. Alotit pakosi jo tuona viimeisenä iltana Warassa, kuin minä pakoitin sinut juomaan unijuoman eikä pelkosi vieläkään taida olla tyysten poissa. Sinun mieleesikään ei liene milloinkaan juolahtanut, että minä olisin alistunut mihin kidutukseen tahansa jottei minun olisi tarvinnut sitä tehdä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että se koskaan enää uudistuisi", sanoi hän nauraen äkkiä ääneensä. "Minä en saane mitään pahaa aikaan yhdellä kädelläni, vai mitä arvelet? Näithän itse, miten minun oli vähällä käydä eilen illalla. Voihan sitä pitää jonkinlaisena lohdutuksena, eikö totta, rakkahin?"
"Vaiti, Nick, vaiti! Et tiedä, miten onnettomaksi teet minut tuollaisella puheellasi."
"Rakas lapsi, mitä sanotkaan? Minähän koetin vain esiintuoda hyviä puoliani sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat."
"Vaiti", sanoi Muriel taasen tuskin kuuluvalla äänellä. "En voi kestää sitä. Ellei minua olisi, et sinä olisi menettänyt kättäsi."
"Joutavia" sanoi Nick vetäen hänet syliinsä. "Kuka sen on sinulle sanonut?"
"Tohtori Jim."
"Jim on aasi ja sen aion sanoa hänelle itselleenkin. Älähän nyt itke, rakkaani. Sen arvoinen ei asia todellakaan ole. Sinun tähtesi toivon, ettei se olisi tapahtunut, mutta, itse tähteni en siitä lainkaan välitä."
"Älä siis sitä ajattele minunkaan tähteni", kuiskasi Muriel. "Minä rakastan sinua siitä syystä vielä enemmän."
"Sittenhän se onkin vain onneksi minulle", sanoi Nick iloisesti. "Tiedätkö, mitä teemme heti kun olemme mies ja vaimo? Me nousemme maailman korkeimman vuoren huipulle katselemaan auringonnousua ja kiittämään Jumalaa."
Muriel katsoi häneen ja naurahti hämillään.