Hymyillen tarttui Blake hänen käteensä ja puristi sitä.
"Puheleminen ei juuri ole minun helpoimpia puoliani, mutta en mistään hinnasta tahtoisi tuottaa teille ikävyyksiä. Minä toin muassani teille koko joukon esineitä, jotka ovat kuuluneet isällenne ja jotka sir Reginald Basset pyysi minun tuomaan teille. Menenkö hakemaan ne?"
"Menkää, menkää", vastasi tyttö kiihkeästi. "Olen niin hartaasti toivonut saavani isästäni jonkun muiston."
Blake poistui hetkeksi huoneesta. Takaisin tullessaan antoi hän Murielille savukekotelon, kynäveitsen, pienen rukouskirjan ja muutamia muita pikkuesineitä. Tyttö painoi ne kiihkeästi rintaansa vasten.
Sitten avasi hän pienen rukouskirjan siitä paikasta, johon isä oli pannut merkin, ja lause, joka ensin sattui hänen silmiinsä, oli hänen isänsä lyijykynällä lehden reunaan piirtämä: Omnia vincit amor.
Murielistä tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun. Jälleen tunsi hän Nick'in pitävän hänen kättään omassaan ja koskettavan sormusta. Mutta hän ei tahtonut antautua sen tunnelman valtaan. Hän tahtoi poistaa mielestään kaikki sellaiset ajatukset. Nuo sanat, joihin isä-vainajakin oli uskonut, eivät saaneet häntä kahlehtia.
Oli kyllä mahdollista, että rakkaus voitti kaiken, sillä olihan isäkin niin uskonut. Mutta eihän sitä valtaa, joka Nick'illa oli häneen nähden, suinkaan voinut kutsua rakkaudeksi? Rakkaushan oli jotakin puhdasta ja pyhää, se oli jumalallinen tuli, josta kaikki maailman pienet valot saivat sytykettä.
Eikä rakkaus tuntenut lainkaan pelkoa, ja hän tunsi kuin kuoleman kauhua ajatellessaan tuota muistoa, joka seurasi häntä kuin kauhea aave.
Hän säpsähti äkkiä, kuin Blake tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle hiljaisella, ystävällisellä äänellään.
"Älkää murehtiko noin katkerasti", sanoi hän. "Teillähän on ystäviä. Minä kyllä tiedän, miltä teistä tuntuu, sillä minullakin on ollut suuri suruni. Mutta se haihtuu vähitellen. Suokaa minun olla ystävänne. Toivon niin hartaasti sitä."