Morli. Kuka se sitte on?
Emeli. Muukalainen, juutalainen hän sanoi minulle, että serkkuni ehkä kohta tulee.
Ahola (syrjään). Johan minä olen tässä.
Emeli. Ja sentähden hän tahtoisi ennakolta puhutella teitä, liekö mikä raha-asia, joka koskee nepaanne, Kaarloa.
Morli (kääntyy Aholaan terävästi). Sinuako? (Malttaa mielensä) Voi minua, mitäs nyt tein!
Emeli. Ah, isäni! mitäs sanoittekaan?
Morli (koettelee ruumiillansa peittää Aholaa). Ei mitään, lapseni, ei mitään, ole vakuutettu siitä. Minä haastoin tälle herralle, joka on vieras, ja sattui tässä olemaan.
Emeli. Ei, ei todellakin, te pettelette minua; se minkä juuri vastikään sanoitte, teidän hurmionne, hämmästyksenne, hänen silmänsä jotka yhä katsovat minuun: noin hänkin katseli minua, (juoksee hänelle) Kaarlo, sinähän olet!
Morli. Semmoista se on, hän tunsi hänet!
Emeli. Kuinka, sinähän olet? kun vielä piti näkemäni sinua. Todellakin, hän on paljon muuttunut, eikö niin isä. Vaan mitäs siitä, kasvojen näky on sama kuitenkin, varsinkin ovat silmät samat; ne eivät muutu milloinkaan. Entäs sinä, serkkuni, mitäs minusta arvelet?