Ahola. Paljon kauniimpana kuin olisin luullutkaan. Minusta on ikään kuin ensikerran vasta näkisin teidät.
Emeli. Todellako! no, minä en ole muuttunut niinkuin sinä.
Ahola. Ja te tunsitte minun.
Emeli. Heti kohalleen; ensin sisään astuessani oli mieleni, en tiedä mistä syystä, kuohussa; se oli aavistus, joka sanoi: hän on tässä.
Morli. Minulla puolestani ei ollut aavistusta ollenkaan. Ja jos ei olisi sanonut minulle joka puustavin nimestään…
Emeli. Teillä! Vaan teidän ja minun välillä on suuri eroitus, isäni. Sielun salaiset tunteet eivät petä milloinkaan; jos Saara-tätini vielä olisi elossa, hän selittäisi sen teille… Mutta minä unohdan tuon miehen, joka odottaa alhaalla ja joka näytti niin malttamattomalle.
Morli. Minä lähden puhuttelemaan häntä ja kosk'et näy tietävän koko miehestä, tutkimaan mitä hän sinusta tahtoo. (Aholalle, jota hän saattaa vasemmalle puolelle teatteria) Minä jätän sinun täydellä luottamuksella tähän tyttäreni, serkkusi kanssa ja toivon, ett'et hänelle rakkaudesta mainitse sanaakaan; lupaa se!
Ahola. Minä vannon sen päälle, ett'ei Kaarlo siitä puhu sanaakaan.
Morli. Hyvä se! Nyt olen tyytyväinen ja jos vielä päälliseksi voisit millä keinoin suututtaa häntä, että hän karttaisi sinua, niin ei olisi paha sekään; olisi askele eteenpäin.
Ahola. Olkaa huoletta, minä kyllä saatan kaikki parempaan päin.