Kaarlo. Sitäpä juuri pelkäsinkin; en ymmärrä mistä hän lie tietänyt enoni täällä asuvan.
Ahola. Mitä! Tekö te olette Kaarlo-herra! Kaarlo Tenhola?
Kaarlo. Minä juuri, joka nyt kahdeksan vuoden kuluttua monen vaiheen ja erhetyksen perästä tulen tuntemattomana, niinkuin muinen kadonnut poika, enoni isälliseen huoneesen. Minä toivoin tänne ennättäväni ennenkuin tulostani mitä tiesivätkään; sentähden otin minä hollipaikasta kepeät vankkurit enkä antanut aikaa syödäksenikään pikemmin vaan joutuakseni; ja sillä aikaa on tuo lempo Zacharias käynyt täällä ja nostattanut koko talon vihaan minua vastaan.
Ahola. Ei suinkaan, hän näytti vaan velkakirjan, jonka enonne maksoi, ja jonka nyt saatte tässä takaisin (antaa hänelle velkakirjan).
Kaarlo. Onko se mahdollista! oiva enoni! Niin, niin! veren ja heimolaisuuden siteet ovat pyhät! Siinä nyt toteutuu, mitä kaiken matkaa sanoin itselleni: Taikka meillä on vanhempia, taikka ei ole. (katsoen velkakirjaa) Todellakin, se on minun velkakirjani; mutta missäs ne toiset, tämän siskokset, sillä se suku on laaja ja lukematoin?
Ahola. Morli-herra ei tahdo maksaa niitä; hän on jo kyllästynyt siihen työhön.
Kaarlo. Nyt jo! Entäs mitä enoni virkkoi siitä toisesta asiasta? Taisi suuttua kovin?
Ahola. Mikä toinen asia?
Kaarlo. Se joka mennä talvena tapahtui Moskovassa. Ettekö tiedä sitä?
Ahola. En, eikä enonnekaan!