Kaarlo. Todellako! No, elkää sitte sanoko mitään siitä; jääköön se mainitsematta koska nyt olen itse tässä armoa ja anteeksi antamusta rukoilemassa; minulla on vähän luonnollista älyä ja olenpa hiukan oppiakin saanut; minua kasvatti vanha tätini Saara, joka romanikirjoista ja leikkinäytelmistä opetti minua lukemaan. Tiedän mä viisi, kuusi eri keinoa olevan, millä enojen sydämiä saattaa liikuttaa ja pakottaa heitä anteeksi antamaan, kunhan vaan eivät tunne sinua; mutta siinä juuri se temppu onkin, ett'et saa olla tunnettu; ja minä en tiedä miksikä itseni muuttaisinkaan enoni silmissä.
Ahola. Tahdotteko, minä neuvon keinon?
Kaarlo. Se olisi varsin mielehen minulle.
Ahola. Tänne odottavat tulevaksi nuorta kosijata, herra Aholaa, hovin haltija näiltä seuduin. Minä hyvin tiedän, ett'ei hän tule ja ett'eivät sukulaisenne tunne häntä.
Kaarlo. Maltas! minulle juolahtaa jotain mieleheni! minä rupeen häneksi.
Ahola. Sitäpä juuri tahdoin sanoakin.
Kaarlo. Totta todenkin! siitä sutka syntyy oivallinen! tämä kuje olkoon kaupan-päällisiksi; olenpa niitä jo tehnyt kylliksi monta maailmassa, vaikk' en luekaan niitä, joihin toiset minua viettelivät. Vaan sallikaa minun kysyä, ketä tästä hyvästä neuvosta kiittää saan?
Ahola. Minä olen enonne nepa.
Kaarlo. Mitä, serkuksiako ollaan? Ah, te olette Vilho-setän poikia.
Ahola. Oikein arvattu! Mutta hyvät hyvillä palkitaan! Kun nyt rupeatte herra Aholaksi, niin pyydän teitä, elkää puhuko ollenkaan minusta enollenne; sillä me olemme vähän riitautuneet ja hän vasta senkuin ajoi minua pois tyköänsä.