Kaarlo. Tosiaankin! teilläkin sitte on ollut kujeita?
Ahola. Samat kuin teilläkin.
Kaarlo. Mitä hittoja! sepä kummallista on! Näyttää kuin olisi veressämme vika! Siinä käsi, orpana, tehkäämme keskinäinen liitto.
Ahola (tarttuu hänen käteen). Mikä teillä on tuossa? Kenenkä antama se sormus?
Kaarlo. Se on muinoisista ajoista, jolloin vielä viattomana olin; se on serkkuni lahjoittama; lapsuuteni muisto; ja minä olen vakuutettu siitä, että hänkin on säilyttänyt omansa.
Ahola (ottaa sen hänen sormestansa). Elkää sitte pitäkö sitä päällänne, joll'ette tahdo, että hän tuntisi teidät.
Kaarlo. Tosiaankin, sitä en muistanutkaan.
Ahola. Suuremmaksi visseydeksi minä tänä päivänä säilytän sen.
Kaarlo. Pitäkää se kuinka kauvan lystäätte!
Ahola. Vaiti! siinä tulee talonväkeä, ja minä en tahdo, että minua nähtäisiin. Muistakaa, että Ahola-herraa, kosijata odoteltiin; antaa heidän sitte tehdä mitä tahtovat; ja elkää sanoko mitään minusta.