— Oliko hän särkenyt jotain? kysyi Esko, joka muisti kärsineensä yhtä jännittäviä tuskia.
— Ei sellaiset tuskat ole salaperäisiä. — Hän oli saattanut erään toivottomuuden kuiluun, Hellen ääni oli kaamea.
— Mitenkä niin?
— Kenkkuilemisella ja katseilla vain. Ei sellaista voi selittää.
— Minä välittäisin viisi tuommoisesta sen toisen sijassa, sanoi Esko kuivasti.
— Aikaihmiset välittävät. Sinunkin aikasi tulee, sanoi Deili.
— Hyh, ei ikinä. Se on eri mölhää.
— Se toinen iso tyttö oli saanut runon sähkölennätinvirkamieheltä. Eikö se ollut ihmeellistä. Minä kuolisin ihastuksesta, jos joku kirjoittaisi minulle runon, sanoi Helle.
— Aikaihminenkö?
— Ei, mutta noin neljäntoista vuotinen.