— Käsiala on pahennus jokaisen silmissä ja oikeenkirjoitus on tärvelyksen huippu, sanoi lehtori, istuutuen hyväntahtoisen näköisenä sotkuisen siimansa ääreen.
— Kyl häne on pitänt lukkee monjait vuosii enneko ossaa näi kirjakielt kiruttaa. Mut sen mie terota näi mei kesen, jot lehtoril on etullist et laittaa vällee syvämmees sen kuvan, ko sin laillisest ja esvalla käskyst kuuluu, painakoo se sit vaik toist sattaa killoo.
— Mitä? Syyttääkö Anu minua nimettömän, virheitä vilisevän — — —?
— Mie haastan vaa mitä merkit osottaat, sanoi Anu työntäen kansallisen, lakastuneen lehden värisen, kostean kiharan korvan taakse.
Lehtori jätti pitkäsiimansa nurmelle ja meni, nopeammin kuin historianlehtorin arvo oikein sallisi, huoneeseensa, jonka oven hän lukitsi.
Sillä välin oli Tekla mennyt laivarantaan postia hakemaan.
Kun laiva lähti, jäikin pitkä laivamies, Sjögren, sillalle. Hän puhutteli Teklaa, joka tunsi hänet monista matkoista.
— Minulla on asiaa rouvalle. Saiskohan seurata mukana huvilalle?
— Olkaa hyvä vain. Mistä olisi kysymys? kysyi Tekla.
— Eihän rouva tykkää pahaa?