— Voip olla. Hyö pittiit saman iltan yhistyksel estelmää Iita Aalperist ja Topeliuksest, kuka höit muistaa mikä mikkäi ol. Mut Porvoose miu kummikii on lähettävä. Mie kasson issellein paikkaa kirjatehtaast. Voip olla jot mie jään viel tänne vähäks aikaa, jos pojat eivät rennaa liikaa. Mut ei tää talo passaa miul kauakaa, ko se ei oo etulline sivistyksel. Ei tääl opi ruossii eik' oo kalaassiloit eik' opettavaisii tilaisuuksii.
— Täytyy kai Anun sitten lähteä Porvooseen.
— Mie tuun illal kottii, ko sit aamul lähetää maal, se soppii miul akkuraatist.
— Mutta minulle se ei sovi yhtä akkuraatist.
— Eikä tääl ennää oo lope paljo tekemist. Kyl työkii jollaiviisii tuutte toimee, lohdutti Anu.
Tekla aavisti mitä tämä "jollaiviisii" oli, mutta hän ei voinut kärjistää tilannetta.
Anu matkusti ja tilapäinen apulainen tuli tilalle.
— Äiti on aivan liian veltto palvelijoilleen, sanoi Ilma. — Jos minusta joskus tulee emäntä, niin saatte nähdä toista. Minä olen kohtelias ja oikeudenmukainen, kutsun heitä vaikka neideiksi, mutta vaadin, että työt tehdään kunnolla. Heidän täytyy käyttäytyä, niinkuin minä pankinjohtajan edessä. Kirjallisessa sopimuksessa määritellään kumpaisenkin velvollisuudet. Silloin ei tule yllätyksiä. Ei tarvitse koskaan muistuttaa ja torua, vetoaa vaan kirjoitettuun sopimukseen.
— Siitä tulee laaja asiapaperi, jos tahdot ennakolta määrätä joka asian.
— Kun tulee odottamattomia ristiriitoja, niin vedetään pitkää tikkua.
Silloin ei kumpainenkaan voi valittaa.