Meri puolestaan oli aivan tasapainossa. Hän alkoi puhua kuin emäntä, jonka velvollisuus oli johtaa keskustelua.
— Minä olen lukenut intresanttia kirjaa. Kaksi ihmistä rakastavat toisiaan, mutta tytön isä on rikollinen, ja sentähden tyttö ei ota sitä nuorta lääkäriä.
— Mikä siinä on esteenä, jos tyttö itse on kunnollinen?
— Isän rikollisuus ei ole vielä tullut ilmi, ja tyttö ei tahdo tuottaa häpeää sille lääkärille, jos se kerran tulisi ilmi.
— Pötyä. Useimmilla ihmisillä on häpeää sukulaisistaan. Minullakin on serkku, joka aina menee naimisiin toukokuussa ja eroo syyskuussa. Kesällä hän tahtoo nauttia maaelämästä, ja huvilalla olisi yksinäistä ilman rouvaa. Talvet hän on ulkomailla, ja silloin rouva olisi haitaksi, sekä mukana että kotona.
Meri nauroi ja sanoi:
— Kyllä sinä osaat! Mutta tyttö siinä kirjassa pelkäsi sitäpaitsi, että hän olisi perinyt isänsä rikollisen luonteen. Lääkäri oli hurjan jalo ja etevä. Kerrankin hän puristi tuskassaan nyrkkiä niin, että sormen nystyrät tulivat valkoisiksi, mutta potilailleen hän oli yhtä kärsivällinen kuin ainakin.
— Miksi hän ei ottanut toista tyttöä? Ei niissä ole niin suurta eroa, sanoi Ilkka.
Meri katsoi häntä silmiin hieman pilkallinen hymy suupielessä.
— Minä tarkoitin, että tytöillä on jukin suuri ero, sanoi Ilkka nopeasti.