— Minä kärsin kaksi viikkoa. Sitten isä lähti matkalle, ja minä kirjoitin ja kerroin. Isä oli suurenmoinen. Hän ei puhunut asiasta sanaakaan, vaan lähetti minulle valokuvauskoneen.
Ilkka mietti, että hänenkin olisi tunnustettava jotakin, nyt kun Meri oli näyttänyt luottavansa häneen. Oli vain niin vaikeaa löytää sopivaa rikkomusta. Niitä oli kylläkin monta varastossa, mutta ne eivät soveltuneet tähän hienoon tunnelmaan.
— Kerran minä ammuin postineidin kissan. Sen nimi oli Kroketti, aloitti hän.
— Sehän oli kaameaa! Etkö sinä tunnustanut?
— En minä ole vieläkään tunnustanut.
— Älä! Suuttuiko se neiti?
— Hän piti kamalaa meteliä. Ajattele, hän syytti isää kissanmurhasta.
Isä oli kerran potkaissut sitä, kun se oli tiellä.
— Etkö sinä kertonut isällesikään?
— Isä ei kysynytkään. Hän sanoi postineidille, ettei hän koskaan tuhlaisi ruutia mokomalle elukalle.
— Ilkka parka, sinulla mahtaa olla paha elämä. Etkö voisi vielä tunnustaa?