— Tytöt ovat kamalia tänä päivänä. Minä en, kissa vie, jaksa kuulla teidän naukumistanne, sanoi Otso.
Meri katsoi Ilkkaa, joka harmistuneena kääntyi pois. Otsan »kissa vie» oli muistuttanut hänelle Kroketin.
Maisteri Kalvo oli hyvä opettaja, mutta synkkä ja vaativainen. Ei kukaan ollut nähnyt hänen nauravan. Kerran oli Väinö lyönyt vetoa Ollin kanssa siitä, että hän saisi Père Lachaise'in nauramaan. Seuraavassa konventissa koko luokka tarkkasi, kun Väinö koetti parastaan. Hän kertoi hauskoja juttuja ja oli tosiaankin niin huvittava, että kaikki kerääntyivät kuuntelemaan ja nauramaan. Mutta maisteri Kalvo kuunteli hajamielisenä, nyökkäsi vähän päällään, eikä vetänyt suutaan pienimpäänkään hymyyn.
Maisteri antoi takaisin kirjoituksia, ja luokka kuunteli ikävystyneenä virheitten selityksiä.
Kädestä käteen kierteli paperi, jota vuoroon luettiin.
Heli huomasi, että maisteri katsoi epäilevästi pitkin rivejä. Nyt hän varmaankin keksii paperin. Eila ojentaa sen Kai Blålle, joka kumartuu lukemaan sitä. Tauno huomaa sen ja lukee myöskin.
Heli koetti antaa merkin, että toverit varoittaisivat poikia, mutta maisteri katsoi häntä juuri silloin. Hän oli kuin käärmeen lumoissa, ei voinut liikkua eikä pelastaa tovereita. Kaikki muutkin alkoivat huomata, mikä vaara uhkasi. Kai ja Tauno vain istuvat rauhassa ja nauravat sille, mitä he lukevat.
Maisteri kurottautuu eteenpäin, Väinö työntää Taunoa selkään ja samassa kuuluu terävästi:
— Kädet ylös Sarkamaa ja Blå. Eila Meriaho ottaa paperin, joka putosi pulpetin alle, ja tuo sen tänne.
Eila haki joka taholta, hätääntyi yhä enemmän ja pisti paperin Tertun kengän varresta sisään. Hän oli polvillaan lattialla ja selin opettajaan.