Eila ja pikkupojat puhuivat kilpaa. Muut saivat tuskin puheenvuoroa.
— Mitä sinä tukit taskuusi, Reino? kysyi Heli äkkiä.
— Vähän wienerleipää. Minä annan sen Peltoselle, jonka täytyy vahtia autoa.
Kaikki nauroivat, ja Onni sanoi:
— Minä lähetin jo tarjoilijattaren viemään hänelle kahviannoksen.
— Sinähän osaat esiintyä ihan kuin hurjan hieno herra! Oletko sinä yhtään tavallinen, niinkuin me? kysyi Eila.
— Mitenkä tavallinen?
— Että sinulla on paras ystävä, jolle kerrot salaisuuksia ja pelkäät torumisia kotona ja ostat viimeisillä rahoillasi karamelleja ja hävität saksan vihon, juuri kun on mentävä kouluun ja semmoista.
— En minä ole sellainen. Mutta onko se tavallinen koululainen? sanoi
Onni.
— Ainakin minä olen sellainen ja minä olen normaali koululaistyyppi, vakuutti Eila.