— Silloinhan teillä on ollut hyvin hauska retki.
— Sillä on ihanaa ajaa. Eivätkö opettajat tahtoisi palata siinä kaupunkiin? kysyi Eila toisten kauhuksi.
— Emmehän me kaikki mahdu siihen, sanoi neiti Welt.
— Kyllä me mahdumme. Tauno ja Onni voivat kävellä raitiovaunulle ja ajaa sillä kotiin, järjesti Eila häikäilemättömästi.
— Erittäin kohteliasta teidän isäntäänne kohtaan, nauroi neiti Welt.
— Kyllä me mielellämme, aloitti Onni.
— Ei, ei hyvät lapset. Me olemme vasta tulleet, emmekä palaa vielä.
Hauskaa matkaa vain. Hyvästi, hyvästi. Huomenna tavataan Pole
Poppenspälerin ääressä, sanoi neiti Welt ja hymyili. Maisteri Kalvo
nosti jäykästi lakkiaan.
Kun opettajat olivat kadonneet kahvilan ovesta, sanoi Eila:
— Deutscheprosa on maailman ihanin ihminen. Hän herättää luonnollista pelkoa oppilaissa ja toiselta puolen jukin suurta ihastusta. Mitä te murjotatte?
— Sinä olit käki laululinnun pesässä, Eila. Olisit ajanut linnun ja sen omat poikaset ulos täältä, sanoi Tauno.