— Hyasintin, tulppaanin, annansilmän, fiikuksen, kaktuksen, palmun, tai jonkun muun kukan. Niitä riitti yhdeksi vuodeksi. Seuraavana vuonna minä vein kakkuja. Täytyi pitää kirjaa, ettei tullut viedyksi kahtakertaa samanlaista.
— Kamalaa, miten tunnollinen sinä olet. Entä sitten?
— Minä aloitin viedä kirjoja hintaluettelon mukaan aakkosjärjestyksessä. Mutta kuudennen kirjan jälkeen täti kielsi tuomasta niitä. Etenkin, kun hän väitti minulla olevan huonon maun.
— Sinä olet mainio. Entä sitten? nauroi Heli.
Onni katsoi muistikirjaansa.
— Sitten seurasi esineitten vuoro: Magneetti, puukko, iso pinkka kasvipaperia, kiulu, kumihansikkaat, vernissaa, harava, kompassi, pelastusvyö, briljantiinia — —
— Lopeta, lopeta jo. Se oli surullinen luettelo. Onko nuo vanhan naisen tarvekaluja?
— Onhan nainenkin ihminen.
— Minä olisin tahtonut nähdä hänen ilmeensä avatessaan kääröt.
— Hän on tavattoman kiittämätön. Kukaan ei ole hänelle mieleen. Nyt minä aion viedä hänelle apteekkitavaroita. Vanhat romut tarvitsevat lääkkeitä. Liikavarvaslaastaria, amoniakkia, mixtuuraa ja sellaista. Kyllä ne apteekissakin tietävät, mitä laiha, naimaton nainen tarvitsee, joka sitäpaitsi on hermostunut ja tunteellinen.