— Pomonko?
— Ei kuin Sylvan. Hänen täytyi palata kouluun. Sitten hänellä oli hiljainen aika, jolloin valkoinen paperi sai hänen tunnepurkauksensa. Sylva kirjoittaa mestarillisesti.
— Kertokaa nyt, mitä Dauphinin arkussa on, sanoi Tauno.
— Meillä on tyttöjen kesken yhdistys, jonka nimi on »Folies Bergéres», ja sen tehtävänä on koota Dauphin-muistoja, sanoi Heli.
— Nimi on kuvaava — hullut paimentytöt, sanoi Ilkka.
— Ihastus on aina hullua. Meillä on paljon salassa näpättyjä valokuvia Dauphinista, useimmat selästä päin. Yhdessä hän puhuu Deutscheprosan kanssa ja hymyilee kuin Bakkus tai oikeammin kuin Douglas Fairbanks. Toisessa hän kumartuu sitomaan kengänrihmaansa. Sitten siellä on vihkoista leikattuja näytteitä hänen käsialastaan. Niinkuin: »huolimattomasti todistettu», »kuvio puuttuu», tai »janat on vedettävä viivoittimen avulla». Siellä on vihko, johon kirjoitetaan kaikki kultajyvät, jotka hänen suustaan putoavat. Se on Sylvan tehtävä. Meillä on kokoelma esineitä, joita hän on käyttänyt, pieni kynä, liitu, joka otettiin pois aina muitten tunneilta, Eilalle annettu kotimuistutus, johon tuli mustetahra ja jonka Dauphin heitti paperikoriin, ja hieno nenäliina, kertoi Heli.
— Minusta te ette ole rehellisiä, nauroi Tauno.
— Nenäliina on kulunut ja Dauphin pudotti sen käytävään, sanoi Meri. — Me annamme sen hänelle takaisin, kun hän menee kihloihin ja kadottaa sädekehänsä.
— Tauno, eikö olekin opettavaista nähdä tyttöjen sielunelämän kuiluja? kysyi Ilkka.
— Minulle he eivät ole enää arvoituksia, sanoi Tauno varmasti. —
Sisaret paljastavat koko sukupuolen ominaisuudet.