— Minä uskon, että on aina.
— Kestilän tyttöjen kulmalta kuuluu taas naurua.
— Eivätkö he ole liikuttavia?
— Vielä mitä.
— Ajattele, että he ovat hyvin varattomia. Heillä on huonot päät ja saavat lukea kamalasti päästäkseen luokalta. He eivät saa koskaan kutsua tovereitaan luokseen, eivät siis tule itse kutsutuiksi minnekään. Ja kuitenkin he ovat aina iloisia ja kilttejä. Otso ja Olli voisivat tanssia heidän kanssaan, sen sijaan, että he tuijottavat Iltaan koko illan.
— Ilta ainakin on täysin onnellinen.
— Hänelläkin on surunsa. Etkö sinä ole lukenut sanomalehtiarvosteluja hänen äitinsä konsertista viime viikolla?
— En minä lue sellaista. Mahtaa olla kuivaa, kun äitiä arvostellaan lehdissä.
— Etenkin kun arvostelut ovat huonoja, niinkuin nämä. Rouva Pohjan ääntä sanottiin kuluneeksi, laulaa korkeat äänet väärin, tremuleeraa ja mitä kaikkea lie ollut. Joku myönsi hänellä olevan jonkin verran soitannollista tajua, mutta ei riittävästi konserttisaliin.
— On siitä se etu, että hän lakkaa laulamasta.