Verannalla odotti lämmin kahvi kukitetuilla pöydillä.
— On ihanaa, kun saa nauttia kesästä ja kahvista ja merestä ja luokasta samalla kertaa, sanoi Meri.
— Me olemme kuin vapautetut vangit valloitetusta Bastille'stä. Jokin pieni muodollisuus on vielä käytävä suorittamassa ja sitten me olemme vapaat, sanoi Ilta.
— Sangen ehdonalainen vapaus, sanoi Jyrki, joka odotti paria nelosta.
— Etkä sinäkään, Ilta, näytä kuihtuneelta vangilta, joka on virunut tyrmässä. Koko olento uhkuu ja kukoistaa kevättä, sanoi Sylva ja veti kaksi koiranpentua syliinsä.
— Vaikka luokka surisee kuin mehiläiset, niin tuntuu kuitenkin oudon hiljaiselta, huomautti Meri.
— Etkö sinä huomaa, että ensimmäinen viulu on vaiennut? kysyi Ilkka.
— Eila vaikenee! Mikä sinun on?
— Aina minua pistellään puhumisesta, vaikka teillä on kamalan kuivaa, jos minä en ole pitämässä seuraa teille. Entä te muut? Väinö vaatii enemmän luokan huomiota, kuin hänen osalleen oikeudella tulisi. Helin kieli on hyvin voideltu, ja Terttukin puhuu enemmän kuin minä. Onni on ainoa hiljainen, sanoi Eila.
— Minä luovutan sinulle minun puhevuoroni, sanoi Onni.