— Mutta minäpä en aukaise suutani enkä puhu enkä kerro mitään enkä vastaa koko iltana, vakuutti Eila.
— Sama temppu, joka kerta, kun me olemme yhdessä. Muistatko sinä, kuinka sinä vaikenit Vantaan retkellä? kysyi Tauno.
— Niin minä teinkin. Mutta sinä, Tauno, härnäät minua aina ja olet ylimielinen.
— Sellaisesta naiset pitävät, sanoi Tauno.
— Vai pitävät? En ainakaan minä, eikä kukaan sivistynyt nainen. Ehkä sellainen, joka on alkuihmisen tasolla.
— Sinunhan ei pitänyt puhua, Eila.
— Nyt minä vaikenenkin. Kuuntele sinä kuusten huminaa, jos se on sinusta nerokkaampaa, kuin ihmisen puhe.
— Nyt on kahvi juotu. Kerro nyt uutisesi, Ville, sanoi Sylva.
— Kunpa kerrankin tapahtuisi jännittävämpiä asioita kuin tavaroitten häviämisiä ja kuivia arkitapahtumia. Pitkiin aikoihin me emme ole tehneet muuta kuin työtä. Minä olen väsynyt huokaamaan taakan alla ja puremaan hampaita voimattomassa alistuvaisuudessa, rupatteli Eila.
Heli otti lautasliinan ja kääri sen Eilan pään ympäri ja sanoi: