* * * * *
Oli suomen tunti. Luokka oli levoton ja seurasi huonosti opetusta, vaikka johtajatar olikin hyvä kurinpitäjä.
Lopulla tuntia lausuttiin runoja. Useimmat osasivat huonosti. Miili ja
Siiri Kestilä olivat ainoat, jotka aina osasivat ulkoläksyt sujuvasti.
Heillä oli muuten huonot lukupäät, ja sitä he koettivat korjata
ulkoluvulla.
Viimein oli Helin vuoro lausua. Hän osasi välttävästi, opettaja auttoi monessa paikassa, mutta loppu sujui jokseenkin hyvin.
Tauno katsoi kelloaan. Kahden minuutin perästä soisi kello, ja hän olisi pelastettu. Hän viittasi varman näköisenä. Ainakin ensimmäinen säkeistö sujuisi, sen hän oli oppinut väliajoilla.
— Tulehan nyt Tauno lausumaan, niin verrataan sisaruksia toisiinsa, sanoi neiti Spont.
Tauno astui hitaasti taululle. Mennessään hän pudotti nenäliinansa, nosti sen lattialta ja veti Tertun kirjan maahan. Nostettuaan sen, hän saapui luokan eteen. Sitten hän niisti nenäänsä, yski ja alkoi.
Heliä peloitti. Nyt ei Taunoa auttanut hänen tavallinen onnensa.
Hitaasti ja tunteellisesti kaikuivat ensi säkeet. Tauno salli itselleen taidetaukoja, mutta muuten sujui koko ensimmäinen säkeistö mainiosti. Viimeistä riviä lausuttaessa soi kello.
— Lopeta nyt, Tauno. Minä näen, että sinä olet lukenut kunnollisesti.
Tällä kertaa jäi Heli alakynteen, sanoi johtajatar.