— Älä viisastele, vaan anna minulle imupaperia, että saan pois liian veden näistä lehdistä. Kiitos. Nyt minä livistän.
Heli näki jo etäältä Merin pienen, siron olennon. Hänellä oli hattuja enemmän kuin vuoden aikoja. Ei kukaan luokalla ollut niin aistikkaasti puettu. Sylva ja Aissi olivat hienoja ja herättivät huomiota tansseissa ja kadulla. Meriä ei keksinyt heti, mutta se, joka kerran huomasi hänet, katseli häntä mielihyvällä.
Heli ihaili häntä kaikin puolin. Meri oli hyvä oppilas, paras tytöistä.
Hänellä oli hyvä ja varakas koti.
Sitäpaitsi hän oli sievä ja hauska. Kummallista, kuinka samalla luokalla oli erilaisia ihmisiä. Toisilla oli kaikki, toisilla ei mitään ja toisilla vähäsen.
— Sinullahan on uusi kävelypuku, huudahti Heli, joka oli saanut oman pukunsa samalla kertaa kuin Meri entisensä, mutta ei ollut uneksinutkaan saavansa vielä uutta.
— Mitä sinä pidät siitä? Minä olen itse tilannut sen, sanoi Meri.
— Ajatella, että sai itse vain tilata pukuja!
— Se on ihana. Keksitkö sinä itse tuon kaksinkertaisen kellohameen? Ruskea sopii sinulle hurjasti, ihmetteli Heli. — Sinä olet hurmaavasti kokoonpantu. Hattu korostaa kapeita kulmakarvojasi, ja kenkien väri on taivaallinen.
Itsekseen hän ihmetteli, miksi Meriä ei luokalla pidetty kaunottarena. Se kai riippui osaksi hänen vaatimattomasta esiintymisestään. Koulussa huomattiin vain sellainen, joka loistaa ja helisee. Niinkuin Aissi tai Ilta Pohja. Osaksi myöskin kaunottaren osa ei sopinut Merin, priimuksen osaan. Korkeintaan Minerva voi olla sekä viisas että kaunis, inhimillistä se ei ollut.
— Katsos Heli, Dauphin tulee pitkin Rue d'Aboukiria. Älä nyt niiaa hänelle, kumarra, muista se.