— Julkeaa! Dauphinko hämmentyisi sinun seurassasi? sanoi Sylva.
— Ei se ole mahdotonta. Ensi konventissa hän hakkailee minua ja saattaa kotiin. Silloin olen jo terve, sanoi Ilta.
— Se on uhkapeliä. Koulupojat sinä panet pyörälle, mutta opettajat ovat toista ainesta. Sitäpaitsi sinulla oli ehdot algebrassa, sanoi Meri.
— Sen naisellisempana hän pitää minua.
— Vahinko, ettei hän nyt näe sinua. Sinun hiuksesi kiiltävät metallin hohteisena auringossa, ja silmät ovat raukean haaveelliset. Parasta on sentään sinun ihosi. Kerman väristä samettia! intoili Sylva.
— Eikö sinusta ole tarpeeksi, että pojat suitsuttavat Iitalle. Katso ympärillesi. Ruusuja luokan pojilta, lähetetyt meidän selkämme takana, tulppaaneja miehisiltä serkuilta, kieloja parilta kadetilta ja lisäksi kimppu liljoja ja runo tuntemattomalta lähettäjältä. Kuulkaa nyt, sanoi Eila ja luki:
»Päivällä mä yksin suren, huuliani vereen puren, hetket tuntuu ikuisilta kunnes nähdä saan sun, Ilta. Valkoliljat lasken jalkais juureen, lohtua ne tuovat tuskaan suureen.»
— Tuollaista ei tapahdu kenellekään muulle kuin Iltalle, sanoi Eila ihaillen. — Ehkä Ilkka on kirjoittanut sen? Muut luokan pojat eivät osaa.
— Minä en usko, että Ilkka kirjoittaa runoja tytöille, sanoi Meri kiivaasti.
— Eikä hän pure huuliansa vereen surusta, nauroi Heli.