— Sinä olet suurenmoinen, Sylva. Tietysti sinä antaudut kirjailijaksi, sanoi Ilta.
— Minä olen erakkosielu keskellä ihmisvilinää. Kotona minua ei ymmärretä. Isä tahtoo, että minä valitsisin käytännöllisen uran. Mutta mitä minä rahoista, saan minä niitä muutenkin. Minulla on villi temperamentti. Kun veri on levotonta, niin minä laukkaan pitkin maanteitä kesällä tai itken huoneessani ja tahtoisin repiä vaatteeni, niinkuin David tai Adam vai kuka se oli?
— Me ymmärrämme sinua, Sylva, sanoi Ilta.
— Paitsi että sinä tahtoisit repiä tuon hurmaavan hameesi, sanoi Eila.
— Te ette muutenkaan käsitä minun sisäistä olentoani. Minun henkeni on yksin keskellä ihmisvilinää.
— Mene kihloihin heti, kun pääset koulusta, ehdotti Heli.
— Vielä mitä. Minä en välitä nykyajan miesnahjuksista. Minä tahdon miehen, jonka rinnassa riehuvat valtavat tunteet, mutta jonka katse on teräksen tyyni ja huulet tiiviisti suljetut.
— Mistä sinä tiedät, että hänessä riehuu? kysyi Meri.
— Sen huomaa rinnan noususta ja kädestä, joka taittaa paperiveitsen kuin lasipalasen. Moni on kuohuksissa niin, että ainoastaan pieni väreily suupielissä osoittaa sen. Minä ihailen sellaista, vaikka minä itse en osaa olla sillä tavalla kuohuksissa.
— En minäkään, sanoi Eila silmät suurina.