— Iltavalossa vain. Nykyjään alkavat monet rouvat laulaa ja vaikka he ovatkin vanhanpuoleisia alkaessaan, niin he tulevat ulkomailla nuoren näköisiksi. Minunkin äitini on nyt kaunis ja nuori — lampunvalaistuksessa. Pahinta vain on, että Eero ja Lauri aina tahtovat kenkiä tai kirjoja. Kun heille puhuu äidin suuresta kutsumuksesta, niin he sanovat vain että: »kittiä me sellaisesta kutsumuksesta, meidän kutsumuksemme vaatii ehjiä housunkannattimia.»
— Eikö sinun äitisi pian tule valmiiksi?
— Hän on laulanut vasta pari vuotta ja taiteen oppiminen on kamalan pitkää? Etkö sinäkin, Sylva, meinaa taiteilijaksi?
— En ainakaan pianistiksi, se ei tyydytä minun henkeäni, vastasi tämä.
— Älä. Mikä sitten tyydyttää?
— Kirjoittaminen.
— Oletko sinä yrittänyt?
— Olen, mutta siitä tulee niin laimeaa. Minusta vain raatelevat sieluntuskat ja henkiset taistelut ovat jonkin arvoisia.
— Entä rakkaus? kysyi Eila.
— Tietysti onneton rakkaus ja tuhoava mustasukkaisuus. Minä tahdon kirjoittaa vain herrasväestä, mieluimmin aatelisista. Köyhyys ja sairaus ja taistelu toimeentulosta ovat minusta proosallisia kärsimyksiä. Jännittävintä on perinnöllinen synti tai uhkaava mielipuolisuus.