— Ettei minun äidilläni ole kutsumusta muuhun, kuin sellaiseen tavalliseen äiteilemiseen.
— Se on mainio sana. Kaikista meistäkin voisi muodostaa tekosanoja, innostui Heli. Ihaileminen on haaveellista kiemailua, eilaaminen on puheen ja naurun sekasorinaa, sylvaileminen pilviä tavoittelevaa kaihoa ja meriminen viisasta järkeilyä.
— Hyvänen aika, Heli. Sinä heliset sanoilla, kuin hopeatiuku. Minä olen tottunut vähään puhumiseen ja paljoon ajattelemiseen, sanoi Ilta.
— Mitä sinä sitten ajattelet? kysyi Meri.
— Minä olen miettinyt esimerkiksi suvaitsevaisuutta. Pitäisi suvaita, että pesijättäret pilaavat puseron tai että joku täti sanoo meitä turhamaisiksi. Minä koetan suvaita veljien härnäämisiä ja sisäkön ikuista hyräilyä, sanoi Ilta.
— Sinä tulet kamalan jaloksi, ellei jalka pian parane, sanoi Eila.
— Sitten minä olen ajatellut, että Vauhkollakin on sydän, ja että Père-Lachaise'n nenä on kaunis. Täytyy hakea pahimmissakin hyviä puolia. Mutta yhteen kuivaan asiaan minä en ole vielä keksinyt hyviä puolia, ja se on se, etten minä pääse tanssiaisiin linnaan, vaikka meidät on kutsuttu sinne.
— Mikä sinua estää menemästä? kysyi Heli.
— Isä ei voi ostaa itselleenkään sopivaa pukua, saati sitten minulle. Äidin laulunopinnot ovat niin kallista. Isä sanoo, että meidän täytyy kaikkien uhrata jotakin, että äiti saisi taiteellisen kaipuunsa tyydytetyksi, sanoi Ilta.
— Voiko niin vanhana tulla taiteilijaksi? Niittenhän täytyy olla hurjan kauniitakin, sanoi Eila naivisti.