— Meri Haavisto, sanoi neiti Welt moittivasti.
— Meidän vaatteemme ja hiuksemme erosivat tavallisuudesta, tunnusti
Meri vastahakoisesti.
— Minä arvaan, minkälaisia te olitte. Istu Meri.
Neiti Welt oli usein nähnyt oppilaiden koristautuvan isoilla nauharuusuilla tai kampaavan hiuksensa oudolla tavalla, saadakseen vaihtelua yksitoikkoiseen kouluelämään. Hänestä se oli lapsellisuutta, josta ei kannattanut nostaa melua.
— Ikävintä tässä asiassa on, että kaikki ei ollut vain viatonta leikkiä. Minulle on ilmoitettu, että yksi pojista on käyttäytynyt sangen törkeästi vierasta naista kohtaan. Minä en ollut uskoa korviani, kun kuulin kuka se oli. Vieläkin minä toivon, että tässä on tapahtunut erehdys. — Onni Joki, voitko puolustautua tätä syytöstä vastaan?
Onni nousi kalpeana ja synkkänä. Helin sydän alkoi takoa. Hänestä tuntui, kuin syy olisi ollut hänen, jos Onnille kävisi huonosti.
— Minä en voi puolustaa itseäni, sanoi Onni.
Neiti Welt ajatteli, että noin puhuu sellainen, joka ottaa toisen rikoksen niskoilleen. Mutta myöskin syyllinen, joka ei keksi lieventäviä asianhaaroja.
— Rouva Hanhikoski selosti minulle koko tapauksen. Hän ei siis erehtynyt nimestä?
Onni oli vaiti.