— Eikö olisi yhtä hyvä, jos minä ostaisin sinulle kellon?
Heli tuijotti Onniin. Tämä oli sittenkin merkillinen olio.
— Tuota luulisi Ilkan tai Väinön hullutteluksi. Kyllä minä ymmärrän, ettei koulupoika noin vain osta kelloja, mutta kiitos tarjouksestasi, se osoittaa, että antaisit minulle jotakin kallisarvoista, jos voisit.
— Tietysti minä voin antaa, jos sinä vain tahdot, sanoi Onni varmasti.
Heli katseli taas Onnia. Kummallista, kuinka paljon uutta hän oli yhdessä päivässä keksinyt vanhassa toverissa, jota hän tuskin oli huomannut koko kouluaikana. Onni oli pitkä ja hienon näköinen. Hiukset olivat pehmeän taipuisia ja silmät tumman ruskeat. Olisipa hänellä ollut toisten poikien vilkas käytös ja seurustelutaito, niin koko Helsinki ihastuisi häneen. Mutta silloin hän varmaankin olisi yhtä vähän mielenkiintoinen kuin muut. Ehkä hänessä nyt on jotakin tutkittavaa ja keksittävää.
— Tahdotko sinä? kysyi Onni taas. Hänellä oli tosiaankin hienot vaatteet. Kallis nahkakaulus, hienot hansikkaat ja helmi kaulanauhassa. Ehkäpä hän oli rikas. Jyrki oli keikari, mutta ei läheskään näin tyylikäs.
— Ei, Onni. Kello olisi tietysti hurmaava, mutta en minä ikinä voisi ottaa sitä sinulta. Se olisi aivan sopimatonta ja aivan liian kallisarvoista.
Onni oli onnettoman näköinen.
— Siinä sinä näet, etten minä osaa olla toverien kanssa.
— Mitä sinä luulet, että luokka sanoisi, jos minä olisin ottanut vastaan sellaisen lahjan?