Lehtori mykistytti hänet uhkaavin katsein.
Vaunussa oli levotonta, sillä perhe huusi puhuessaan. Tekla oli kerran saanut korvataudin junamatkalla ja sen jälkeen hän tukki lasten korvat pumpulilla pienimmällekin matkalle lähdettäessä. Lehtori ei vapaaehtoisesti suostunut tähän, mutta Tekla teki sen kuin silmänkääntäjätempun, suudellessaan häntä aamulla. Lehtori ei vieläkään tietänyt, että isot pumpulitukot törröttivät hänen korvissaan rapakivenväristen hiusten reunustamina.
Aili oli yläluokkalainen ja häpesi perheen kursailematonta matkustustapaa ja sisarusten lukumäärää. Hetikin kun samassa osastossa istui Ludde Rahikainen. Tämä oli tanssikoulunaikainen tuttava ja käyttäytyi kuten kauppaopistolainen maailmanmies.
Aili siirtyi edemmäksi perheestä. Niin teki Iitakin, joka piteli hattukoteloa ja alpumia, jotka eivät olleet mahtuneet pärekoriin.
Ludde Rahikainen savukkeineen tuli puhelemaan. Sitä hän osasikin vilkkaasti ja henkevästi.
— Minä matkustan sukulaisten kanssa huvilalle, sanoi Aili toivoen, että
Ludde pitäisi Viljoa ja Väinöä pikkuserkkuina.
— Minä harjoittelen puutavaraliikkeessä vilkkaalla tehdasseudulla.
Mutta minun henkeni on yksin ja sisäistä myötätuntoa vailla, sanoi
Rahikainen ja näytti siltä kuin pinta olisi tyyni vaikka sisällä kuohui.
— Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä olen yksin kuin yön tähti avaruudessa. Minun henkeni ei ole sopusoinnussa kenenkään kanssa, uskalsi Aili yhtyä.
— Väinö, älä riisu kenkiä jaloistasi, kajahti Teklan ääni vaunun läpi.
— Kuinka sinulla on pelkät varret sukissasi, missä terät ovat?
— Minun kenkäni ovat kasvaneet yöllä, niin että varpaat heiluvat irtonaisina, huusi Elli yhtä kimakasti.