— Aililla oli kerran paise sääressä, ihka paksuimmassa — — huusi Elli etempänä, mutta vaikeni puolitukehtuneena, kun Aili painoi käden hänen huulilleen.
Juna pysähtyi ravimola-asemalle ja lehtori lausui:
— Tulehan, Aili, kävelyttämään Tellua. Juna seisoo täällä parikymmentä minuuttia. Minä menen kahvia juontaan.
— Eikö Iita voisi? kuiskasi Aili epätoivoisena.
— Minä en usko kallista metsäkoiraa kenelle hyvänsä.
Aili ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan Rahikaisen kanssa:
— Korkeimmat sisäiset elämykset minä koen metsässä, jossa luonto puhuu suoraan vastaanottavalle sielulle.
— Joudu nyt, Aili, minulla ei ole aikaa odottaa, huusi lehtori vaunun ovelta.
Ailin alennustila oli suuri, kun hän kulki Tellun raahaamana sähköpylväältä aseman nurkan taakse, täältä parin tappelevan koiran luo ja taas sähköpylväälle, Ravintolahuoneen oven ohi vilistäessään hän ehti nähdä Ludde Rahikaisen juovan kahvia lyhyttukkaisen tytön kanssa.
Sekin oli isän syy, että hänellä oli tällainen vanhanaikainen nuttura niskassa. Piti olla muka naisellinen!