— Hyvää huomenta Aino-neiti. Te olette tavattomasti naisellinen työpuvussanne.
— Vaikka minä tutkin eläinten sisälmyksiä, naljaili Aino.
— Sehän on erittäin sopivaa naisille. Sitähän he ovat aina tehneet esimerkiksi peratessaan kaloja ja lintuja. — Nyt minä tuon teille hyvän paistin.
— Mainiota? Onko se eteisessä? kysyi Aino innokkaasti.
— Ei, se on tässä sanomalehtikäärössä — sanoi Teränen ja asetti ison mytyn, joka riippui käärönappulassa, Ainon etten pöydälle.
— Ihme, ettei se ole tukehtunut, nauroi Aino ja avasi käärön.
— Minä olen varannut sille ilmareikiä. Se on vanha ja laiska, sitä voi helposti kuljettaa. Alussa se oli kuitenkin hiukan hysteerinen.
— Tämä on sangen omituinen otus. Nahka on vaaleanruskea ja häntä melkein keltainen. Onkohan tämä kissa? kysyi Aino levottomana.
— On varmasti. Se on hienoa Leghorn-rotua.
— Silloin se on kana.