— Tahdotteko sanoa, että Kleopatra olisi jäänyt auton alle? Se ei ole totta. Minun viisas, varovainen kissani ei tee sellaista, sanoi rouva Rosenström.
Aino juoksi huoneeseensa ja toi sieltä pienen harmaan kissan.
— Tässä on tädille uusi, kaunis ystävä. Kaula on lumivalkoinen ja hännänpää samanlainen, hän sanoi.
— Kuinka monta kissaa sinulla nyt on? kysyi rouva Rosenström epäilevästi.
— Minä sain tämän lahjaksi. Ellei täti tahdo sitä, niin minä heitän sen kadulle, sanoi Aino itku kurkussa.
— Minä en voi rakastaa toista niin kuin Kleopatraa, joka oli minun uskottu ystäväni, sanoi rouva, mutta otti kumminkin kissan syliinsä. Siinä se alkoi kehrätä tyytyväisenä.
— Voi pientä raukkaa, kylläpä se on kesy. Hilma, tuo sille maitoa.
Rouva Rosenström alkoi hiukan rauhoittua ja leikitteli kissan kanssa. Se oli melkein poikanen ja tarrautui rouvan hameeseen hänen kävellessään.
— Herra Teränen, te joka olette lukenut kemiaa, voitte ehkä neuvoa minua, sanoi kamreeri Höök. — Minulla on musta talvihattu, mutta ruskea takki. Voisikohan hatun värjätä, ruskeaksi keittämättä?
— Ehkä se onnistuisi käyttämällä vetysuperoksidia. Se haalistaa hiuksetkin erinomaisesti, sanoi ylioppilas Teränen.