— Ei tästä kannata ylpeillä, esteli kamreeri.
— Kuinka te nyt olette noin vaatimattomia? ihmetteli Elin.
Erotessa illalla sanoi johtaja:
— Tässä on iso kori eteisessä. Minä tulen kanssasi, Anton, viemään sitä asemalle. — Siinä on liiketavaraa, Helmi. Tässä on keittiön avaimet ja kymppi Kustaavalle, että hän siivoaisi jälkemme.
Herrat kantoivat korin alas ja ottivat auton. Saavnutuaan Munkkiniemen tielle yksinäiselle paikalle he raahasivat korin metsään ja tyhjensivät sen sisällön kallion onkaloon.
Sinne menivät ahvenen raadot, muotti parsoineen, särkyneet kulhot, katkaistu kahveli, palaneet pyyheliinat, keittiön maton riekaleet, molempien pyjamaspuvut ja vesikarahvi voineen.
— Jätetään korikin tänne, se on vaarallinen todistuskappale, ehdotti kamreeri.
Auton ohjaaja oli tarkasti merkinnyt paikan muistiinsa. Illalla hän palasi, mutta odotettujen kanisterien sijasta hän löysi sangen omituisen kokoelman. Hän arvasi kyydinneensä rikollisia, jotka tahtoivat peittää jälkensä, mutta päätti vaieta mukavuussyistä.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun johtaja tuli kotiin, sanoi Helmi hänelle uhkaavana ja synkkänä: