Se olikin hänen ainoa kävelymatkansa. Loput aikaa hän oleskeli huoneessaan tehden työtä, syöden ja nukkuen.
Kukaan ei häntä ahdistanut. Puhelimet soivat muille, kirjeet eivät olleet osoitetut hänelle eivätkä vieraat keskeyttäneet ajatuksenjuoksua. Lapsia ei ollut ainoatakaan koko talossa, niin että tohtori ei muistanut koskaan olleensakaan isä.
Mutta tänä iltana alkoi entisten jouluaattojen muisto häiritä sopusointua. Kuusentuoksu tuntui melkein nenässä, ruumis kaipasi joulukinkkua ja lipeäkalaa. Lasten kirkkaat silmät ja Naiman kodikas, pyylevä olento alkoivat vetää ajatuksia yhtä voimakkaasti puoleensa kuin auringon korona.
Kello kahdeksan ajoissa hänen vastustuskykynsä murtui. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja lähti kotiin päin, haettuaan ensin varmuuden vuoksi osoitteensa puhelinluettelosta. Hän totesi muistaneensa oikein.
Avattuaan eteisen oven hän hiipi ruokahuonetta kohti. Sieltä kuului iloinen puheensorina. Oven takana hän pysähtyi kuuntelemaan. Oskari-veli puhui:
— Olitpa kiltti, Naima, kutsuessasi meidät tänne, vaikka Johannes ei ole kotona.
Siihen Naima vastasi:
— Sain tänään häneltä kortin. Toivoin, että hän olisi tullut kotiin, mutta postileimasta näen, että hän näkyy yhä olevan matkoilla. Ehkä hän sillä tavalla näkee tähtitaivasta eri puolilta.
— Ainakin hän on jättänyt sinulle rahaa, kun olet ostanut niin paljon joululahjoja.
— Eipä juuri rahaa, mutta pankkikirjan hän jätti. En voi otaksua muuta, kuin että se on tarkoitettu käytettäväkseni.