— Mitenkä te olette vajonneet noin syvälle, ettehän te pääse ylöskään enää, sanoi äiti, joka oli tottunut jos johonkin, ja katsoi levottomana poikien leikkiä.
— Eihän tämä ole mitään pahaa, vaatteet ovat rannalla ja me pesemme järvessä toisemme puhtaaksi. Risto on Väinämöinen, joka lauloi Joukahaisen suohon. Pihvi on Joukahainen. Sitten me vaihdeltiin, ja kun jokainen oli ollut Joukahaisena, niin moltiin kaikki suossa, selitti Janne ja työnsi käsivartensa saviliejuun, niin että pää ja olkapäät vain näkyivät.
— Sitten me pyydettiin Maria Ainoksi, mutta se rupesi huutamaan ja meni kantelemaan. Ei me tahdota sellaista Ainoa. Marista on kaikki leikit syntiä. Äiti ymmärtää sentään montakin asiaa, ettei aina tarvitse pelätä, myönsi Risto jalomielisesti.
— Teijän äiti on hurjan kiltti täti, tunnusti Paavokin jälkeenpäin
Ristolle.
— Nyt teidän täytyy kumminkin nousta pois, ettette kylmety, sanoi äiti. — Menkää nyt uimaan.
Mutta poistuleminen olikin sangen hankala tehtävä. Äiti ojensi airon pojille, ja näin heidät vihdoinkin saatiin ongituiksi mudasta. Mari murisi vieressä kuin vihainen karhu.
— Ei uskois että ouvvat Jumalan kuviks luotuja, luulis heitä luontokappaleiksi. Tuonnii Puavon viettelöövät, hyvä ettei äitis oo näkemässä. Kumma ettei se pelekee meijän poikia.
— Mitä se itsensä kaltaisia pelkäisi! Mitäs Mari sanois neekereistä, eikö nekään ole Jumalan kuvia? kysyi Janne ovelasti.
— Minä en usko, että mustia neekeriä ja jättiläisiä onkaan. Niitä on vuan kaskuissa.
— Mutta onhan lähetyslehdessä kuvattuna neekerejä. Eikös siinä ole vain tosia asioita?