— Tulepas nyt tänne, Risto, sanoi äiti ankarasti. — Sinä suutut, kun joku ääni häiritsee soittoasi, olkoon se sitten Marin lautaset tai Toinin laulu. Etkö nyt voi kuulla, miten rumia sanasi ovat sellaisten korvissa, jotka käyttävät sivistynyttä kieltä.
— Kun suuttuu, niin kaikki puhuvat toisella tavalla kuin muuten, sanoi
Risto vähän huolestuneen näköisenä.
— Sinä rakastat kaikkea, mikä on kaunista, kukkia kasvatat ja hoidat ja kauniit sävelet saavat sinut iloiseksi, kuinka silloin voit käyttää noin rumaa kieltä!
— Mutta sisälukukirjassakin seisoo, että "uskollinen Musti laski turpansa äidin polvelle". Voi, rakas äiti, nyt sinä olet surullinen. En mä enää koskaan puhu turvasta en edes kuonosta, en edes eläinten, ja vaalea pää hieroi äidin poskea ja harmaat silmät kuvasivat hellän sydämen katumusta ja rakkautta.
Nyt tuli Jannekin kotiin. Hän menee ompelijattaren luo, joka työskentelee miestenhuoneessa, ja alkaa leikellä tilkkuja.
— Onko Raakkosen päässä ajatuksia!
— Täytyyhän miun ajatella tätä kangastakkii, ett siit jottai syntys.
— Minkätähden Raakkonen puhuu noin kummallisesti, onko se suomea!
— Se vast suomee onkii, jot rostokansa puhhuu. Siukii mammas puhu sill viisii pienen, ko hää el Viipuria. Karjalaa nääs puhutaan er viisi ko tääl Helsinkis, mut ei se oo minust sen huonompaa ko tei kiel. Mut älä sie leiki noil pitskoil.
— Sanooko Raakkoen tulitikkuja pitskoiks? Kuluuko Raakkosen pää pienemmäksi, kun Raakkonen ajattelee?