Äiti sai olla rauhassa pari tuntia, samaten muu perhe, kunnes Liisa sattumalta meni miestenhuoneeseen.
— Mitä lapset tekevät? Tämähän on hirveää, huudahti hän.
Keskellä lattiaa olivat poikien hetekat vieretysten. Näiden päälle oli ladottu täyteen sullottuja säkkejä. Risto ja Toini istuivat ylinnä ja pitivät ohjaksista. Risto oli vetänyt yöpaidan vaatteittensa päälle ja sitonut narun vyötäisilleen. Toinilla oli Liisan jumpperi ja hame kurtattuna ruumiin ympäri. Näin he olivat muka maalaisia. Edessä oli valjastettuna parihevoset s.o. Toinin rautasänky seisomassa pystyssä ja ompelukone. Ohjakset olivat yhteen sidottuja sukkia.
— Äiti raukka on sairaana ja te teette tuollaista siivoa! Mitä noissa säkeissä on?
— Mene pois Liisa, sinä häiritset meitä, eihän äiti herää, kun me leikitään hiljaa, sanoi Toini.
— Ei me nyt tehdä pahaa, me leikitään vain. Ei molla säretty mitään, eikä juuri liattukaan, paitsi tämän yhden säkin, joka on jalkojen alla, ja sen voi Toini pestä. No nyt Marikin tulee, sillä ei ole yhtään humoriia, selitti Risto, pannen painoa rii-tavulle.
— Mittee tuo poeka sannoo? kysyi Mari ovelta.
— Me annettiin Marille "Huumorin hikihelmiä", mutta se ei naurata.
— Sus siunatkoon! Eihän teil oo järkeä piäs! Just pit tuuva iltasta ja tiäl on ku markkinoilla. Mittee työ ette ossoo olla immeisiksi. Nyt pittää ruveta syömään, torui Mari.
Liisa ja Mari alkoivat purkaa kuormaa. Mari vaikeroi lakkaamatta, Liisaa nauratti enemmän kuin suututti. Säkkinä olivat tyynynpäälliset liinakaapista, ja niistä tuli tavaraa. Yhdessä oli nuket ja nukkien huonekalut, toisissa kirjoja, sänkyvaatteita, pitovaatteita, jopa lasten oma pieni tuolikin oli käärittynä lakanaan ja ikävä sanoa, yhdessä olivat kengät ja kalossit ja toisessa emaljituopit ja astiat pesukaapista. Liisalla ja Marilla oli iso työ, ennen kuin huone oli siivottu, lapset illastaneet ja sängyssä.