— Ja minäkin olin etsivä siinä. Enkö ollutkin isä? kysyi Risto.
— Olit selvästi, mutta saithan sinä palkan Paavon isältä, joka osti sinulle sen pienen valokuvauskoneen.
— Ja koko valmistavakoulu kunnioittaa sinua, kuin Sherlock Holmesia tai leijonan kesyttäjää, kertoi Toini.
Istuuduttiin aterialle ja lapset vaikenivat jonkun aikaa, kunnes pahin nälkä oli tyydytetty.
— Mikähän Ristolla on, kun hän syö eniten meistä eikä kuitenkaan liho enemmän, kysyi Liisa.
— Kun se tekee niin paljon koiruutta, niin Jumala ei anna sen lihoa.
Tänäänkin se perkasi silakan suolet sormillaan, sanoi Toini.
— Sen omat suolet ovat liian lyhyet, toisti Janne tavalliset sanansa.
— Älä aina härnää. Kuinka pitkät sinun omat suolesi ovat? tiuskasi
Risto.
— Ne ovat seitsemän kertaa pitemmät, kuin minä itse, ja niin pitää ihmisellä ollakin. Lehmällä on neljätoista ja lampaalla kaksikymmentäkolme kertaa pitemmät, kuin mitä he itse ovat. Ne, joilla on lyhyet suolet eivät käytä ruokaa hyväkseen yhtähyvin, kuin ne, joilla on pitkät.
— Liisa on aina harmissaan, kun se lihoo yli äyräittensä. Anna leikata suolet lyhyemmiksi, neuvoi Risto.