— Mitä te poltitte kellarissa, kysyi isä.
— Minä keksin ajavietettä, kun Paavo alkoi tulla harmilliseksi. Se pyydysti säkeillä hiiriä ja tappoi jo yhden. Siitä piti muka tulla hyvä paisti. Ja sitten se puhui kotiväestä ja nuoresta elämästään, mikä katkeaisi lähiaikoina.
— Kaameaa! Olisi voinutkin käydä sillä lailla, sanoi Toini väristen.
— Nää poijat ovat rikkaruohoo, ei niitä tuhota helepolla, sanoi Mari unohtaen äskeiset hellemmät tunteet.
— No, mitä sinä siis keitit kellarissa? Isä palasi kysymykseen.
— Mä löysin tynnyrin pohjalta tervaa ja lattialta ruostunutta rautaromua ja lasinsirpaleita, jotka mä hakkasin jauhoksi. Siellä oli vanha kattila ja tiilikiviä, joista tuli kiva tulisija. Sitten me vuoltiin lastuja ja keitettiin. Siitä olisi voinut tulla joku uusi rautayhdistys, mutta te keskeytitte liian aikaseen jännän kokeilun, sanoi Janne.
— Jos sinä tietäisit minkälaisessa tuskassa me elimme täällä, et puhuisi noin, sanoi äiti ja veti Jannen luokseen.
ARKIELÄMÄÄ.
Kun lapset tulivat kotiin kouluista, kertoi isä, että Sinula oli soittanut ja pyytänyt häntä todistajaksi, kun Korkkilan juttu käsiteltiin poliisilaitoksella. Janne ehdotti, että hänkin tulisi mukaan, mutta isä sanoi ettei ala-ikäisiä otettu todistajiksi.
— Ala-ikäiset eivät keksi niin ovela valheita, kuin aikuiset. Kun kerrankin joutuu tekemisiin rikosjutun kanssa, niin pitäisi siitä hyötyä sen verran, että saisi olla mukana selvittelyssä, harmitteli Janne.