Kun noustiin pöydästä, osui isän katse Ristoon.
— Mitenkä sinun taskusi ovat noin lihavia, tyhjennäpäs ne nyt pöydälle, niin nähdään, minkälaisia aarteita Rikulainen kokoo.
Riston taskut olivat niinkuin kaikkien poikien sisältörikkaita, ja pöydälle kokoontui tavaraa monenmoista. Siinä oli kahdeksan taskunsisällystä. Kynä ja kumi, uusi joululahja lompakko, asfalttipalanen, kumiletku, isoisän vitjoista riippuva lukko, arpanappuloita, messinkilankaa, kynttilänpätkä, nenäliina, joka oli solmittu lantunpalan ympärille, kulunut muistikirja, säretyn herätyskellon rattaita, pari käytettyä kivärinkuulaa ja herneitä märän lapasen sisässä.
— Sillä tavalla herneet tulevat pehmeiksi, sanoi Risto. — Tässä on vielä suurennuslasi ja palsamin siemeniä, kävin ostamassa siemenkaupasta multaa ja siihen meni kuukausrahat. Ruusun mä olen istuttanut uudelleen ja annoin sille paljon lantaa.
— Mistä sinä sitä sait?
Risto oli nolon näköinen eikä vastannut.
— Minä tiiän, sanoi Toini. — Risto käveli pahvilaatikko kainalossa ja kokosi hevosenlantaa kaduilta lusikalla. Mikseivät ruusut haise lannalle, vaikka ihminen haisee kanan sipulille, jos se on syönyt sitä?
— Lanta tulee juuren kautta alhaalta päin ruusuun ja muuttaa kokoonpanoaan tykkänään, mutta sipuli tulee ylhäältä päin ihmiseen eikä ehdi muuttua ennenkuin se panee suun haisemaan, selitti Risto.
— Mitä nämä ovat? kysyi isä ja veti vielä Riston taskuista ruskeita litteitä laattoja.
— Me löydettiin niitä isosta läjästä maneesin takapihalta, joku sanoi, että ne ovat ruutia, mutta se narrasi varmaan. Koetetaan pistää kaasuliekkiin niin nähdään.