Nojautuen vihantaa leppää vasten katseli Anna ulapalle, odotellen palajavaksi purtta, jolla hänen isänsä aamupäivällä oli lähtenyt virkatoimelle, kun laulun ja kanteleen säveleitä alkoi kuulua. Vaikka sanat olivat hämäriä ja outoja, kuvastui sävelissä kuitenkin selvästi haikea synkkämielisyys ja tuommoinen vaikeroiva tuska, joka on omituinen venäläisissä kansanlauluissa. Huoli ja kodinkaipausko siinä sitten lieneekään niin helkähdellyt.
Anna kuulteli kuultelemistaan, hänen silmänsä kostuivat kyyneleistä, huulet vavahtelivat ja koko hänen hilpeytensä haihtui.
Heti oli hän tuntenut kapteeni Mustofinin syvän äänen ja taidokkaan soiton. Vaikk'ei Anna ollut saanut kehittää musiikillista taipumustaan, ymmärsi hän kumminkin ja rakasti lämpimästi laulua ja soittoa, joiden mukaan hänen sielunsa taipui kuni savi taiteilijan kädessä. Siksi kävi hän nytkin alakuloiseksi, kuullessaan tuota synkkämielistä laulua, ja tämä tunne kuvastui hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän palattuaan kotiin portailla kohtasi Mustofinin. Kapteenilla oli vielä kantele kädessä, vaan eipä hän näyttänyt surulliselta, päinvastoin loisti hänen silmistään ja koko olennostaan semmoinen huoleton ilo, kuin ei hän koskaan olisi tuntenut murhetta ja tuskia.
Huomattuaan Annan alakuloisuuden, kysyi hän kohteliaalla, lempeällä tavallaan syytä siihen.
"Muistanettehan", sanoi Anna suoraan ja teeskentelemättä kuin lapsi, "tuon vanhan kreikkalaisen tarun Orfeuksesta, miten hän laulullaan ja soitollaan ihastutti ja hurmasi Manalankin henget? Samalla tavalla hurmasitte tekin äsken minut. Olisin vaan toivonut, että olisitte valinnut iloisemman laulun."
"Miksi niin, neitini?" kysyi Mustofin uteliaasti.
"Siksi — siksi", sammalsi Anna hämillään, "että laulun tulee ilmaista niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat."
"Teitä ei siis nämä tunteet miellyttäneet?" Mustofin loi hellän, tutkivaisen katseen häneen, mutta kun Anna käänsi päänsä toisaalle eikä vastannut, sanoi hän:
"Tahdon sitten laulaa toisen laulun, joka on tekevä teidät iloiseksi."
Hän istuutui rappusten penkille. Sormet luikuivat taitavasti kanteleen kielillä, ja hän lauloi erään romansin, niin vilkkaan ja tulisen, että heti saattoi tuntea sen olevan kotoisin eteläisemmiltä mailta.