"Niin, eikö säveleillä ole ihmeellinen voima vetää puoleensa meidän ajatuksemme ja koko olemuksemme?" sanoi hän sitten lopetettuaan laulunsa ja saatuaan Anjalta palkinnoksi iloisen silmäyksen. "Minä näen kasvoistanne", jatkoi hän, "että olette samaa mieltä. Emmekö siis yhdisty soitolla lyhentämään noita pitkiä syys- ja talvi-iltoja, jotka uhkaavat meitä kuin sadussa lohikäärme onnetonta kaupunkia?"
"Ja te tahtoisitte opettaa minun soittamaan kannelta?" kysyi Anna iloisesti.
"Kernaasti", vastasi Mustofin. "Isänne suostumus ja oma halunne ovat ainoat kohdat, puhuakseni sotilaankieltä, jotka koko linjalla ovat voitettavat."
"Toinen kohta on helposti voitettu", vakuutti Anna leikillisesti, "ja isäni suostumuksen hankin jo tänä iltana; toivon hänen siihen myöntyvän."
"Samaa toivon minäkin", sanoi Mustofin sydämellisesti, "vaan koska iltaan on vielä pitkä aika, niin kenties suvaitsette nyt, neitini, täyttää tuon toisen lupauksenne ja laulaa minulle jotakin."
He astuivat sisään. Anna istuutui kursastelematta klaverin ääreen, ja lyötyään muutamia alkusointuja lauloi hän erään ballaadin niin tuntehikkaasti ja suloisesti, että hänen vastainen musiikin-opettajansa oli täysin tyytyväinen. Laulu oli hyvin vanha. Se kertoi nuoresta ritarista ja ihanasta immestä, jotka rakastivat toisiaan. Heidän täytyi erota, sillä kauas pyhään maahan oli ritarin lähdettävä sotaan, mutta erotessaan otti hän morsiameltaan ankaran valan. Taivaan nimessä lupasi neito olla kuolemaan asti ritarilleen uskollinen, vaan jos ei hän lupaustaan pitäisi, saisi ritarin haamu hänet morsiamenaan Manalaan temmata. Niin vannoi itkien impi ja kauas vieraille maille läksi ritari. Ei ehtinyt kumminkaan vielä vuosi loppuun vieriä, kun jo neito unhoitti lupauksensa ja kullan ja rikkauksien sokaisemana antoi kätensä toiselle. Parhaillaan vietetään häitä ja riemu on korkeimmillaan, silloin astuu hääsaliin puoliyön hetkenä kutsumaton vieras, rauta-asussa, kiireestä kantapäähän, ja istuutuu äänetönnä morsiamen viereen. Ilo lakkaa, kauhusta kalpenevat vieraat, ja vavisten kehoittaa vihdoin morsian tulijaa ottamaan kypärin päästään. Vaan voi hirmua! Hänen eteensä paljastuu matojen kalvama pääkallo, hänen entisen ritarinsa haamu. "Muista valaasi, petturi!" lausuu se kolkosti, kietoo käsivartensa morsiamen ympärille ja riistää hänet armotta kanssaan Manalaan.
* * * * *
Pastori Mörckillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Mustofin opettaisi hänen tytärtään soittamaan kanteletta.
"Kirkko-isämme Lutheruskin", sanoi hän laskien kätensä hellästi tyttärensä pään päälle, "piti musiikin suuressa arvossa, mieltä ja sydäntä ylentävänä; luulipa sen voivan karkoittaa perkeleenkin tyköämme. — Elä sävelissä, lapseni, niin vältät monta maailman eksytystä, ja säilytä sydämesi puhtaana, sillä siitä lähtee elämä!"
Musiikinopetus pääsi siten alkuun, mutta sävelistä ei ollut ainoastaan nautintoa ja huvia, ne herättivät pian ihmeellisellä voimallaan nuorten sydämissä tähän saakka nukkuneita tunteita, joissa asui ensi lemmen koko lämpö ja puhtaus.