Anna oli tavallista enemmän saanut olla Mustofinin parissa, koska hän oli ainoa perheessä, joka taisi saksankieltä ja sillä saattoi välittää puhetta, ja tästä seurustelusta syntyikin vähitellen harras ystävyys heidän välillään. Laveamman seuraelämän puute, yhdenikäisyys ja luonteitten sopusointu vetivät sitä paitsi heitä yhä lähemmäksi toisiaan.
Oli muudan kylmä, tuiskuinen päivä sydäntalvella. Kirjoihinsa vajonneena istui pastori työhuoneessaan, mutta pappilan hauskassa arkiohuoneessa opetti kapteeni Annaa soittamaan erästä uutta kappaletta. "Ei, tämä ei käy päinsä, ei koskaan", sanoi oppilas hymyillen, kosketeltuaan useita kertoja väärin kanteleen kieliä. "Tällä tavoin kyllästytte te kaiketi minuun."
"Teihinkö?" Mustofinin äänessä oli omituinen kaiku. "Teihinkö?" toisti hän ja opetti jälleen verrattomalla kärsivällisyydellä Annalle sitä kohtaa, vaan ei se sittenkään ottanut sujuaksensa. Nuoren soturin olennossa oli jotakin, joka teki hänen ystävänsä rauhattomaksi. Vihdoin asetti kapteeni kanteleen pöydälle, otti Annaa molemmista käsistä kiinni ja lausui hellästi: "Lopettakaamme täksi päiväksi, hyvä neiti. Haluaisin puhua teille jotakin. Sallittehan?"
Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja kapseeni jatkoi:
"Oli kerran ritari. Hän oli rikas ja mahtava, sadat palvelijat tottelivat hänen käskyjään, ja kumminkin oli hän köyhä, rakkautta vailla. Jäätyään nuorena orvoksi päätti hän etsiä kunniaa sotatantereilta ja ylhäisten saleista. Niin lähti hän kauas ja löysikin mitä etsi, mutta oli yhtä köyhä kuin ennenkin.
"Eräänä iltana hän sitten saapui tyyneen laaksoon ja raikkaan lähteen partaalta löysi hän sieltä niin ihmeen kauniin ja suloisen kukan, ett'ei hän sen vertaista koskaan ollut nähnyt."
Mustofin vaikeni tuokioksi. "Ja ritari oppi pian", jatkoi hän sitten, "kaikesta sydämestään rakastamaan kukkaa. Hänen köyhyytensä katosi ja ensi kerran tunsi hän itsensä rikkaaksi, rikkaaksi rakkaudessaan. Oletteko ymmärtänyt minua, Anna?"
Kainouden punastus hehkui neidon kasvoissa.
"Anna", sanoi Mustofin jälleen, "voiko kukka vastata tätä rakkautta, tahtooko se vaipua vasten hänen sydäntään ja tulla hänen elämänsä rikkaudeksi ja valoksi hänen synkälle tielleen?"
Ensi kerran kohoitti nyt Anna häneen katseensa, vavahtelevat huulet aukenivat hitaasti ja ojentaen kättään kuiskasi hän: "Vladimir!"