Kuutamon lumoavassa valossa näyttivät kirkko ja sitä ympäröivät rakennukset suuremmilta ja kauniimmilta; puut korkeammilta ja tuuheammilta. Annasta tuntui kuin olisi hän kävellyt noidutussa puistossa. Hän pysähtyi erään jokeen pistävän kiven luokse, jota nimitettiin "neidon kiveksi." Tarina kertoo että eräs nuori tyttö, kaunis kuin prinsessa ja hyvä kuin enkeli, oli tässä lopettanut päivänsä syöksyen alas pimeään syvyyteen.
Anna nousi neidon kivelle, johon hänen miehensä oli laittanut mukavan istumapaikan häntä varten. Ensimmäisinä aviovuosinaan olivat he näet usein tulleet tänne yhdessä lueskelemaan mainioita ruotsalaisia ja saksalaisia runoteoksia, joita koko maailma ylisti, mutta nämä miellyttävät jalon henkisen nautinnon hetket olivat äkkiä kadonneet palajamatta koskaan takaisin. Voitonhimo ja kauppapuuhat olivat piankin tehneet tuosta muinen haaveksivasta ja hajamielisestä Tåklinistä miehen, joka menettämättä mitään ymmärsi aineellisessa suhteessa voittaa kaikki ja jonka mielestä ei vaimo tehnyt koskaan tarpeeksi työtä.
Sitä ajatteli Anna ja huokasi. "Oi kuinka keveä olisi velvollisuus, kun se perustuisi rakkauteen, mutta kuinka raskaalta se ilman sitä tuntuu! Kuitenkaan en vaadi elämältä paljoa, vaan tyydyn sallimukseeni", virkkoi hän.
Anna silmäili virtaa, joka näytti entistään kolkommalta, kun pilvi hetkeksi peitti kuun.
"Sallimus", jatkoi hän ajatuksissaan, "kuinka kylmältä ja toivottomalta se kuuluu! Vaan ei! Sallimus se ei ole, vaan Jumalan rakkaus, jota minä näen kaikkialla."
Hän otti esiin Mustofiniltä saamansa ristin, jota hän aina kantoi kaulassaan ja katseli sitä vakavasti. Silloin heräsivät hänessä kaikki vanhat muistot ja tietämättään oli hän juuri itkusilmin nostamaisillaan tuon ristin huulillensa, kun eräs käsi pidätti häntä ja tempasi sen häneltä pois.
Huudahtaen hypähti Anna ylös ja näki miehensä edessään. Kädet ristissä katseli tämä häntä ja synkän näköisenä virkkoi:
"Luulenpa sinun ruvenneen palvelemaan kuvia! — Milloinkahan sinä vihdoinkin unohdat kaikki entiset haaveet ja käsität ettei elämä enää ole mikään romaani?"
"Voi, suo anteeksi heikkouteni", rukoili Anna. "Minä olen taistellut sitä vastaan, ja juuri kun luulen päässeeni voitolle, tunnen minä jälleen itseni voitetuksi. Mutta jos sinä, Berndt Wilhelm, tahtoisit olla kärsivällinen ja sallisit minun käydä omaa tietäni, niin muuttuisi kenties kaikki vielä hyväksi."
"Vaimo ei saa käydä toista tietä kuin hänen miehensä", sanoi tämä. — "Sinä riemuitset menneissä muistoissasi, etkä pidä velvollisuutenasi karkoittaa väliltämme noita varjoja. Minä puolestani tahdon aluksi uhrata perheellisen onnemme edestä tämän ristin allamme kuohuvaan veteen." Vielä kerran välähti tuo pieni amuletti hänen kädessään ja katosi syvyyteen.