Se oli pastori Mörckin viimeinen kirje hänen tyttärellensä. Tåklin oli tällä kertaa myöntyväinen ja salli vaimonsa matkustaa Ahvenanmaalle. Anna joutui ajoissa, ja hänen sylissään veti pastori Mörck viimeisen huokauksensa.
* * * * *
Berndt Wilhelm Tåklin istui papereilla täytetyn kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri kasa laskuja, joita hän erittäin innokkaasti tarkasteli. Vihdoin pani hän tyytyväisen näköisenä kynän pois luotaan.
"Tuntuupa kumminkin suloiselta olla rikkaana!" mutisi hän itsekseen ja ojensihe mukavassa nojatuolissaan. "Toista on istua jalat oman pöydän alla, kuin surra jokaista killinkiä ja palvella muita. — Ja kumminkin oli tälläkin ajalla sulonsa, kun huoletonna kuin lintu sai antautua omiin huvituksiinsa."
Rikkauksista siirtyivät hänen ajatuksensa Annaan, jonka näkeminen oli herättänyt hänen parhaat tunteensa. Silloin oli hän pitänyt elämänsä tehtävänä puolustaa viattomuutta ja taistella oikeuden ja totuuden edestä, mutta mihin olivat nämä jalot aatteet kadonneet? Sillä poissa ne olivat! Annaa ei hän voinut siitä syyttää, olihan se edelleen samanlainen, yhtä jalomielinen kuin ennenkin ja olihan se urhoollisesti ponnistellut, joskin turhaan, pelastaakseen häntä elämän ihanteellisille valloille.
Eikä hän ollut koettanut tehdä onnelliseksi häntäkään, jota hän oli luvannut rakastaa ja suojella, vaan oli kiusannut häntä mustasukkaisuudellaan ja osoittanut hänelle niin vähän suopeutta ja hyvyyttä kuin mahdollista.
Kuumeenväristys ravisti Tåklinin jäseniä ja sielun sekä ruumiin tuskissa väänteli hän itseään tuolissaan, voimatta nousta ylös. Hän oli näkevinään Annan läheisyydessänsä. Seisoen eräällä piedestaalilla osoitti se kädellään korkeuteen ja katseli häntä sääliväisesti ja hellästi. Hän tahtoi rientää hänen jalkainsa juureen, mutta oli kuin tuhannet pienet koukut olisivat pidättäneet häntä, ja voi, voi! kaikki nuo pistävät ja polttavat koukut olivat puhtaasta kullasta!
Tuskissaan päästi hän hirveän, sydämestä lähtevän huudon.
Kun hän avasi silmänsä, seisoi Anna hänen vieressään silellen jähdyttävällä kädellään hänen polttavaa otsaansa ja katsellen häntä sääliväisyydellä ja levottomuudella.
"Mitä — sinä — tahdot?" läähätti Tåklin.