"Ystäväni, sinä olet kaiketi sairas", vastasi Anna, "kätesi on kylmä ja kasvosi hehkuvat."
"Luulen sinun olevan oikeassa", mutisi Tåklin. "Miten nuo kultaiset koukut vaivaavatkaan minua! — Älä jätä minua, Anna, älä jätä minua!"
"En koskaan", sanoi Anna liikutettuna, "en koskaan!"
Ennenkuin tunti oli kulunut, makasi Tåklin julmimmissa kuumeenhoureissa. Ymmärtämättä hänen puheitaan hyväili Anna lempeästi hänen käsiään ja puhutteli häntä kuin pientä lasta.
"Rouvani", sanoi lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle, "minun luuloni mukaan tulee mieheenne rokko. Teidän täytyy olla varovainen ja niin vähän kuin suinkin oleksia tässä huoneessa."
Anna vaaleni. "Rokko! Suuri Jumala!" huudahti hän. "Hyvä herra", lisäsi hän sitten ylevästi, "kelpo sotamies ei luovu koskaan paikaltaan. Minun paikkani on tässä, vaikka kaikki muut pakenisivatkin."
Lääkäri oli arvannut oikein. Tuo kauhea tauti oli tavannut Tåklinin ja kahlehti hänet tulisilla raudoillaan.
Tuskin silmänräpäykseksikään lähti Anna näinä pitkinä kärsimyksen päivinä sairaan luota. Yhdellä sanallaan saattoi hän rauhoittaa häntä julmimmissakin houreissa ja hänen lempeä äänensä vaikutti usein tehokkaammin kuin parhain lääke. Mutta hän ei pitänyt huolta ainoastaan hänen maallisesta tomustaan, vaan koetti myös ylentää hänen sieluansa taivaasen ja vuodattaa siihen toivoa ja uskoa.
* * * * *
Vaikka sairas nauttikin erinomaisen hellää hoitoa, kävi kuolon enkeli kumminkin Tåklinin kodissa ja Anna Mörck oli yhdenkolmatta vuoden iässä leski. Pian rehoitti nurmi hänen miehensä haudalla, mutta ne kauniit kukat, jotka siellä keväisin puhkesivat, todistivat ettei se ollut unhoitettu.